Hiihtovaellus Kilpisjärveltä Haltin huipulle

Hiihtovaellus Käsivarren Lapin erämaassa tarjoaa unohtumattoman seikkailun, jossa hiihtäjä kohtaa kevätauringon säihkettä, tuntureiden jylhyyttä ja erämaan hiljaisuutta. Reitti halki Käsivarren vaativien maisemien vaatii huolellista suunnittelua ja kestävyyttä, mutta palkitsee matkailijan upeilla elämyksillä ja yhteydellä luontoon.

Helsingin rautatieasemalla on helppo vetää painavaa ahkiota perässä, kun alla on irtopyörät. Nousen VR:n Rovaniemen yöjunaan päämääränä Haltin huippu Kilpisjärvellä, työnnän tavarat makuuhytin pedin alle ja ripustan sukset vaatenaulaan. Sitten on aika heittäytyä sängylle kertaamaan matkasuunnitelmia. Reittien ja yöpymispaikkojen on Kalottireitillä oltava hallussa.

Junan ja bussin yhdistelmällä matkaaminen voittaa muut tavat matkustaa Lappiin. Autolla saapuisin uupuneena perille ja painavien talvivarusteiden kuljettaminen lentokoneessa voi tulla kalliiksi. Sitä paitsi matkustaminen puhtaaseen erämaa luontoon reippailemaan on järkevää tehdä mahdollisimman vihreästi.

Matka taittuu illallisen jälkeen mukavasti sängyssä loikoillen. Levosta on lupa nauttia täysillä, sillä hiihtotunteja tulee seuraavien päivien aikana kymmenittäin. Aamulla suuntaan asemalle kahville ja odotan seuraavaa lähtöä. Bussimatka kuluu maisemia ihaillessa, ja mitä pohjoisemmaksi tullaan, sen mahtavimmiksi tunturit kohoavat.

Käsivarressa saan nauttia matkan korkeimmista huipuista kevätauringon paistaessa taivaalta. Huhtikuussa valoa riittää pitkälle iltaan, mutta en suuntaa Kilpisjärveltä suoraan erämaahan, vaan kirjaudun majataloon. Näin voin tehdä viime hetken hankintoja, tiedustella reitin alkua ja varmistaa kelin soveltuvuuden.

Aamulla lähden hyvän sään saattelemana hiihtämään parinkymmenen kilometrin taivalta kohti Saarijärven tupaa. Kun saavun iltapäivällä tuvalle, palomiehet ovat juuri asentamassa palovaroittimia. He kertovat retkeilijöille, että pulaan joutuneita täytyy tämän tästä käydä pelastamassa hangilta. On hyvä muistaa, että matkapuhelimen kuuluvuus on olematonta.

Saarijärven avarissa maisemissa sijaitseva uusi tupa jää muutamaa yöpyjää lukuunottamatta lähes tyhjäksi ja tulevan viikon aikana huomaan muuallakin, että maksulliset varaustuvat ovat usein täysiä. Neljän vuodenajan teltta on joka tapauksessa kaikille suositeltava turvavaruste jos ei ehdi tai pääse tuvalle.

Rutiinit johdattavat hiihtoa ja tupaelämää. Kun vedet kuumenevat kaasuliedellä, nostan makuupussin ulos pakkasilmaan tuulettumaan ja pakkaan tavarat. Askareisiin uppoaa yllättävän paljon aikaa, ja siksi olen järjestänyt vaatteet, ruoat ja muut varusteet eri värisiin pusseihin, jotka on helppo siirtää kahdessa kassissa ahkioon. Ruokasuunnittelu on kaiken A ja O ja talvivaelluksella täytyy ennakoida kasvanut energiankulutus. Aterioiden täytyy olla kaikissa olosuhteissa nopeasti valmistettavia, maukkaita ja ravitsevia.

Jälkiruoka ja kahvi pitävät mielen ja energiatason koholla kun edessä on koko päivän kestävä hiihtourakka ahkion kanssa. Kilometrien pituisia mäkiä varten on taskuissa pähkinöitä, kuivahedelmiä ja vesipullo. Kuumat juomat ja ruokatermari sijaitsevat päällimmäisinä ahkiopussissa.

Ahkio kulkee hyvin tasaisella, mutta haastetta riittää mäkiosuuksilla. Pitokarvat auttavat nousuissa ja jarruttavat jyrkissä laskuissa. Kuonjarjoella alkaneen työlään hiihdon jälkeen pääsen ihailemaan silmien eteen avautuvaa Meekonlaakson näkymää. Tätä sanotaan myös valtakunnan ainoaksi vuoristoksi, jossa kiviset ja jyrkät pahtojen seinämät nousevat Meekonjärven ja Skádjajávrin lumisissa maisemissa. Lähempänä erotan vesien äärellä levittäytyvän, näillä korkeuksille harvinaisen, tunturikoivujen kasvualueen. Noin 830 metriä korkean erikoisen siluetin omaavan Saivaaran huiputus saa jäädä paluumatkalle, sen verran aamulla alkanut hiihto painaa illansuussa.

Upeassa laaksossa vietetyn yön jälkeen sivakoin hyvissä ajoin iltapäivällä Pihtsusjärven tyhjälle tuvalle. Ulkona on muutaman eräopiskelijan teltta pystyssä ja katolla Kiirunapari tarkkailee kevään tuloa. Maisemassa on juhlan tuntua, kun Pihtsusjärven yli näkyvät jylhät tunturit hehkuvat auringon kiillossa. Lännessä nousee Suomen neljänneksi korkein tunturi, Govddosgáisi, yli 1200:n metrin korkeuteen.

Metrin vahvuisesta jäästä löytyy valmiiksi kairattu reikä, josta mahtuu juuri ja juuri nostamaan juomaveden pitkävartisella kauhalla ämpäriin. Hyvä, ettei tarvitse vaivalla sulattaa lunta.

Illalla telttakylä laajenee kun Haltille tähtäävä opastettu ryhmä saapuu paikalle. Asetun autiotupaan kokkailemaan ja juttelen kamiinan äärellä lämmittelemään saapuneiden telttailijoiden kanssa matkanteosta. On mielenkiintoista, kuinka satunnaisesti erämaassa vastaantulevat ihmiset jäävät yleensä juttelemaan, neuvomaan edessä olevan reitin kulkua tai vaihtamaan säähavaintojaan. Johtuuko sosiaalisuus luonnon vaikutuksesta?

Aamulla on vaihtoehtoina jatkaa Haltin tuvalle ja yöpyä siellä, tai jättää kamppeet tänne ja tehdä parinkymmenen kilometrin edestakainen päiväretki. Valitsen jälkimmäisen, sillä tänään tuuli puhaltaa pohjoisesta vastaan. Vaakakupissa painaa sekin, että Haltin tupa on ruuhkainen. Parin tunnin hiihdon jälkeen lusikoin suksien päällä kuuman sopan ja lähden kapuamaan Suomen korkeimmalle tunturille.

Lumisade voimistuu mitä korkeammalle ehdin, näkyvyys heikentyy metri metriltä ja tuuli ujeltaa vasten kasvoja. Pakkanen puree selkeämmin kuin koko tähän astisella taipaleella. Jatkan kohti huippua, mutta kun olosuhteet huononevat ja kylmyys hiipii kerraston alle, päätän vähän ennen huippua kääntää sukset paluumatkalle. Kun monen päivän jälkeen on hetken aikaa kenttää, lähetän nopeasti tekstarin kotiin. Sitten pitkä lasku suoraan Haltin tuvalle, jossa sulattelen itseäni kelkkailijoiden kanssa, syön ja juon hyvät kahvit ennen paluumatkalle lähtöä.

Hiihto vaihtelevissa tuulissa vie toisen Pihtsuksella nukutun yön jälkeen taas Meegon tuvalle. Tyhjässä tuvassa voin levätä, ennen kuin se täyttyy muista retkeilijöistä. Ensimmäisinä saapuu lumikengillä hollantilaiskaksikko. Kun vielä kolme leijasurffaria saapuu paikalle, tiedän, että yöllä on korvatulpille käyttöä.

Levänneenä jaksan nyt nousta Saivaaralle. Näkymät mykistävät taas kerran. Eteen avautuu kevätaurinkoa hohtava luminen laakso koko komeudessaan jota kävi muistolaatan mukaan jo UKK ihailemassa. Rinteellä näen koko reissun ainoan poron ja kun istun hankeen syömään, kuulen pään yläpuolella suhinaa. Ehdin vielä napata kameran ja ikuistaa merikotkan. Tuliko se tarkastamaan lounastarjoilut? Matka jatkuu reitin ulkopuolella kompassin ja kartan avulla kunnes palaan kalottireitille, jossa kaksi oululaista pyytää ottamaan kuvan. Hauskaa, että törmäsin heihin vuotta aiemmin Hetta-Pallas reitillä. Kuvat otettiin silloinkin, selvä se.

Yövyn vielä Kuonjarjoen autiotuvalla josta lähden viimeiselle etapille. Saarijärven paikkeilla suunnistaminen muuttuu helpoksi, kun Saanatunturi viitoittaa paluumatkan Kilpisjärvelle. Oikaisen hieman Norjan puolelta kunnes viimeiset kilometrit ovat nautinnollista laskua. Viimeiset tunnit saan tankata täysillä mahtavaa aurinkoista kevättalven säätä, näillä mielen syvyyksiin uppoavilla Lapin erämaan hangilla, kunnes 120 kilometriä suksilla päättyy Kilpisjärven kylällä.